Kuukausittainen arkisto toukokuu, 2011

Yhteistoiminnasta yrityksissä

Yksi korporaatioelämän hienoimmista puolista ovat toistuvat vuorovaikutukselliset yhteistoimintamenettelyt. Itse olen ollut urallani sen verran onnekas, että olen jo seitsemättä kertaa kyseisten neuvottelujen piirissä.

Meilläpäin homma käynnistyy tekstiviestillä. Mikäpä olisikaan mukavampaa kuin herätä henkilöstöresurssit-yksikön lähettämään henkilökohtaiseen palaverikutsuun?Järkyttyneelle yleisölle kerrotaan kaksi asiaa – uuden organisaation ylätaso ja irtisanottavien lukumäärä. Organisaatiokaaviossa on kiinnostavinta se mitä siellä ei ole. Siitä voi päätellä lopetettavat toiminnot. Lukumäärä on samaan tapaan suuntaa antava kuin autokauppiaan ensimmäinen tarjous. Luku on poikeuksetta huomattavasti suurempi kuin toteuma. Tämä tarjoaa neuvottelujen molemmille osapuolille mahdollisuuden onnistua. Näin monta työpaikkaa pelastettiin neuvottelemalla!

Useimmiten työntekijäpuolella on hyvin heikko neuvotteluasema. Kuuden viikon neuvottelemisen jälkeen työnantaja voi edetä suunnitelmien kanssa sen enempää kyselemättä. Mielenkiintoisemmaksi asetelma muuttuu, jos työnantajalla on jostain syystä kiire. Vaikkapa siksi, että neuvottelujen piirissä on myös paljon työntekijöitä, joita Korporaatio ei syystä tai toisesta halua pästää otteestaan. Kuusi viikkoa on pitkä aika. Aika moni alkaakin miettiä, että oliskohan tätä sontaa jo lapioitu tarpeeksi. Jos työmarkkinat on otolliset, niin parhaat tekijät huhkii jo naapurifirman tunkiolla ennen kuin uusi organisaatio on pystyssä.

Ehkä tästä syystä neuvottelut etenevät useimmiten ripeästi ja työntekijäpuolikin saa esityksiään läpi. Nyt käynnissä olevalla rundilla työntekijäpuoli esitteli erityisenä saavatuksena oikeuden kieltäytyä nimityksestä uuteen tehtävään. Hieman hymyilytti. Nyt meille on siis neuvoteltu oikeus saada halutessamme potkut. Korporaation irtisanomispaketit ovat varsin avokätisiä. Töitten jatkuminen olisi joillekin kova pettymys.

Lopuksi jaetaan lähteville laput kouraan. Muut jäävät rakentamaan uutta ja parempaa. Mutta kaikki tietävät, että seurava kierros ei ole kaukana.

Lukemista veneeseen

Näin purjehduskauden alkaessa jokaisen aloittelevan, ja miksei edistyneemmänkin, merenkävijän olis hyvä lukea kaksi kirjaa. Toinen on Joshua Slocumin Yksinpurjehdus maapallon ympäri ja toinen Pirkko Saision Lokikirja.

Slocum kertoo hämmästyttävän tarinan, jossa hän rakentaa itselleen veneen, laittaa sen vesille ja  purjehtii yksin maapallon ympäri. Kirjailija ei tee uroteostaan isompaa numeroa ja saa homman kuulostamaan suorastaan helpolta, vaikka vaikeuksista ei todellakaan ole matkanvarrella pulaa. Vaikka sitä ei muistaakseni itse kirjassa mainitakkaan, niin Slocum oli kokenut valtameripurjehtija jo matkaan lähtiessään. Kun homma on hallussa niin mikä tahansa on mahdollista.

Saision teos on kirjaimellisesti veneen lokikirja. Matka alkaa, kun Saision perhe ostaa ilmeisesti hetken mielijohteesta parempiakin päiviä nähneen mahonkiristelijä Dianan. Päähenkilöiden hämmästyttävä vihjeettömyys kaikessa veneilyyn liittyvässä yhdistettynä ennakkoluulottomaan tekemällä oppii asenteeseen tarjoaa lukijalle hyvää viihdettä. On myös  jotenkin vapauttavaa lukea toisten tehneen samoja virheitä kuin itsekin – ja vielä paljon enemmän ja pahempiakin. Kaikesta huolimatta Lokikirja on positiivinen tarina. Vaikka merihätä on Dianan miehistölle tuttu ja toistuva tilanne ei se estä heitä nauttimasta hyvistä hetkistä, joita niitäkin on paljon.

Myönnetään. Pientä venekuumetta pukkaa.