Helsingistä Loyangalaniin

Brittiläinen Monocle-aikakauslehti valitsi viime viikolla Helsingin maailman parhaaksi paikaksi asua. En käy väittämään vastaan. Pientä miinusta tulee sijainnista 60-leveyspiirin pohjoispuolella ja siihen liittyvistä ilmastollisista haasteita sekä asukkaiden ylettömästä itsekriittisyydestä. Mutta noin muuten kyseessä on varsinainen helmi kaupungiksi.

Mutta mikähän mahtaisi olla maailman huonoin paikka asua?

Oma suosikkini olisi Pohjois-Keniassa Turkana-järven itärannalla sijaitseva El Molon kylä. Kylässä asustelee noin sata viimeistä saman nimisen heimon jäsentä alkeellisissa oloissa. Ei sähköä, puhdasta vettä, puhelinta, ajoneuvoja tai yhtään mitään muutakaan mitä voisi olettaa modernista ihmisyhdyskunnasta löytyvän. Toisin kuin muut seutukunnan asukkaat, joiden pääasiallinen elinkeino on karjan kasvattaminen ja varastaminen, Molot hankkivat elantonsa kalastamalla. He eivät käytännössä syö muuta kuin niilin ahventa ja riisitauti on lapsilla yleinen. Hyvinvointia ei myöskään lisää populaation pienuus ja sisäsiittoisuus. Nälän ja tautien lisäksi porukkaa harventaa järven runsas krokotiilikanta, joita vastaan kevyet kaislakanootit eivät paljon suojaa tarjoa. On tietysti jonkinlainen ihme, että mustanpuhuvan kiviaavikon paahtessa ylipäätään elää ihmisiä. Seudulla sataa noin kerran kymmenessä vuodessa ja päivälämpötilat huitelevat neljänkymmenen paremalla puolella. Mutta siellä se parinkymmenen majan yhteisö sinnittelee vuodesta toiseen. Silloin tällöin pöräyttää muutama länkkäri maasturilla pällistelemään elämänmenoa kylässä ja hyvässä lykyssä lahjoittaa pari t-paitaa. Lähistöllä on lähde, jonka vettä kuljetetaan satojen kilometrien päähän. Sen väitetään auttavan lapsettomuuteen. Pahan hajuisen lammikon ympärillä pörrää sakea parvi kärpäsiä.

Sen äärelle on hyvä pysähtyä.

0 Vastausta “Helsingistä Loyangalaniin”


Kommentit ovat tällä hetkellä pois käytöstä.