Kuukausittainen arkisto lokakuu, 2011

Luovuus

Vuosia sitten yritin selittää, minkä takia kaikista maailman asioista teen työkseni juuri softatuotekehitystä. Ja miksi se on mielestäni erittäin hieno ammatti. En tainnut vakuuttaa epäilevästä tuttavaani. Mielikuvissa introvertit nörtit puuhailevat kellarissa koneiden kanssa, paremman elämän puutteessa. Kukapa jaksaisi inspiroitua ohjelmistotuotteista. Koko homma haiskahtaa tylsältä rutiinilta.

Vastoin yleistä ennakkoluuloa tuotekehitys on luovaa työtä. Tarvitaan kekseliäisyyttä tuottaa hyviä ideoita, kykyä ratkaista monimutkaisia ongelmia ja näkemystä valita mitä kannattaa tehdä – ja mitä ei. Pitää olla empatiaa asettua käyttäjän asemaan ja silmää kauniille muotoilulle. Samaan tapaan kuin kirjailija luo tyhjästä maailman, johon lukijat voivat astua, tuotekehittäjä muokkaa ihmisten ajatelua ja käyttäytymistä tekemällä mahdottomasta mahdollista, hankalasta helppoa tai rutiinista leikkiä.

Parasta työssä on palaute. Mikään ei ole palkitsevampaa kuin tuoda maailmaan jotain uutta. Nähdä, miten ihmiset ottavat sen omakseen. Parhaimmillaan yleisö kannustaa ja parjaa parempiin suorituksiin kuin esiintyvää taiteilijaa tai huippu-urheilijaa. Viime viikolla sain taas pitkästä aikaa olla mukana tuomassa uutta tuotetta markkinoille – ja muistin taas miksi, kaikesta huolimatta, olen edelleen näissä hommissa.

Tarkoitus

Tee työtä, jollla on tarkoitus. Kehottaaa Puolustusvoimat houkutellessaan porukkaa isänmaan palvelukseen.

Yleinen mielipide taitaa olla, että työllä voi olla tarkoitus vain, jos se tapahtuu julkisella sektorilla. Yrityksen tavoitehan on vain tehdä rahaa. No, näin voi tietysti olla yrityksen omistajien näkökulmasta, mutta yhteiskunnan kannaltahan yrityksen tarkoitus on tuottaa tavaroita ja palveluita. Voitot ja tappiot ovat kohinaa ja yritys vain yksi tapa järjestää tarpeita vastaava tuotanto. Onko esimerkiksi lääkärin työ tarkoituksellisempaa terveyskeskuksessa kuin työterveyshuollossa? Tai kokevatko yksityisen päiväkodin lastentarhanopettajat työnsä vähemmän tarkoitukselliseksi kuin kaupungin palkolliset. En tiedä.

Idealistisesti ajattelen, että työn tarkoituksellisuus ei riipu siitä tienaako ilkeä kapitalisti työlläni — vai maksaako kunta tai valtio viulut — vaan siitä mitä saan aikaan.

Sitoutuminen

Taas neuvotellaan. Tällä kertaa en itse osallistu yhteistoimintamenettelyyn, mikä onkin ihan mukava kun edellisestä rundista on aikaa alle kolme kuukautta.

Tähän liittyen olen kuullut monien pätevien, työhönsä sitoutuneiden ihmisten avautuvan pettymyksen tunteista. ”Miksi sitoutuisin työhöni, kun Korporaatio ei ole sitoutunut minuun?” – kuuluu kysymys. Pettymyksen ymmärrän hyvin, mutta kysymysen jälkimmäinen puolisko on mieletön. Ei pörssiyritys ole ihminen, eikä sillä ole tunteita. Ei se voi sitoutua kehenkään. Yhtä hyvin voisi ihmetellä, miksei koira opi puhumaan. Tämän faktan kun oivaltaa, niin pystyy suhtautumaan tyynemmin sopeutustoimiin. Itselläni taisi olla kolmannet tai neljännet yt-neuvottelut takana ennen kuin tunnetasolla hyväksyin työsuhteen epäsymmetrisyyden.

Mutta miksi työhön sitten kannattaisi sitoutua?

Ehkäpä siksi, että se parantaa henkilökohtaista motivaatiota, viihtymistä ja menestymisen mahdollisuuksia. Jos haluaa ottaa kaiken ilon irti työstään, niin kannattaa olla sitounut. Vaikka työnantaja ei olisikaan.

Vastustamisen taide

Viikko sitten 49 helsinkiläistä kaupunginvaltuutettua allekirjoitti aloitteen Santahaminan ottamisesta asumiskäyttöön. Tai tarkalleen ottaen he vaativat, että kaupunki ehdottaisi moista valtiolle. Muste ei ehtinyt esityksestä kuivua, kun vastustajat olivat jo barrikadeilla.

Puolustuksen ensimmäinen linja on maanpuoluksellinen. Santista nyt vaan tarvitaan stadin puolustamiseen ja varusmiesten kouluttamiseen. Ottamatta kantaa itse perusteluihin, tämä vääntö on hieman turhaa, koska puolustusvoimat osannee tehdä arvioinnin kaupunginvaltuutettuja paremmin. Halutessaan, ja valtiovallan salliessa, puolustusvoimat voi pitää saarella varuskuntaa maailman tappiin.

Mielenkiintoisempaa on katsoa kahta muuta perustelua alueen säilyttämiseksi, eli luontoarvojen ja kulttuuriympäristön suojelemista, koska niitä käytetään hyvin usein erilaisten rakennushankkeiden torppaamiseen. Ympäristö tulee taatusti muuttumaan asukkaiden lisääntyessä, mutta on myös selvää, että suuri, ellei suurin, osa saaresta tullaan jättämään virkistyskäyttöön tai suojelemaan. Aktivistit ovatkin tehneet hyvää työtä muun muassa perhoskartoitusten muodossa. Biotoopit ja lajistot on selvitetty hämmästyttävässä laajuudessa. Armejan siirtyminen muualle luonnollisesti tuhoaisi kaiken.

Museovirastolla taas on veto-oikeus kaikkeen toimintaan, jossa  kajotaan olemassa olevaan rakennuskantaan. Mikä tahansa kohde voi olla suojelun arvoinen, vaikkapa se kuuluisa betonikaide Kaivokadulla. Niinpä ei tule ylätyksenä, että Santiksesta on löytynyt yli 50 muinaismuistoksi luokiteltavaa kohdetta ja koko alue on määritelty rakennushistoriallisesti arvokkaaksi kokonaisuudeksi. Jos löydetään tarpeeksi suojeltavaa, niin uuden rakentaminen käy mahdottomaksi.

Kuvista ja kuvauksista päätellen saari on äärimmäisen mukava paikka asua ja retkeillä. Nyt tämä on mahdollista harvoille ja valituille, jotka luonnollisesti pitävät kiinni etuoikeuksistaan. Armeija pitää rahvaan poissa.

Ai niin, toissa päivänä löytyi uusi kääpä. Uhanalainen, kuinkas muuten.

Työhyvinvointivaltio

Yhteistoimintamenettelyjen lomassa Korporaatio osoittaa aina välillä hämmästyttävää kiinnostusta palkollistensa hyvinvointiin.

Jouduin pyytämättä ja itsellenikin yllätyksenä mukaan johda omaa hyvinvointiasi esimiehenä -koulutukseen. On ilmeisesti havaittu, että jatkuvat uudelleen organisoitumiset, irtisanomiset ja yleinen sekoilu käyvät erityisesti managerien hermoille. Johtaminen, tai ainakin menestyksekäs sellainen, kun tuppaa olemaan pitkäjänteistä puuhaa.

Hassusta nimestään huolimatta kyseessä on aivan mainio ohjelma. Paketti pitää sisällään ryhmäkeskusteluja, yksilövalmennusta ja teknisen hyvinvointianalyysin. Pienryhmässä pohditaan porukalla, miten huolehtia itsestään ja työhyvinvointiasiantiuntijat taustoittavat uusimmilla tutkimustuloksilla. Etukäteen arvelin, että tämä osuus olisi kiusallista ajanhukkaa, mutta ei sinne päinkään. Olin aivan vihjeetön ihan perusfysiologisista jaksamiseen vaikuttavista asioista. Esimerkiksi siitä, että päivän aikana kannattaa pitää taukoja. Oikeasti rentoutua. Nyt olen ottanut tavaksi linnoittautua joka iltapäivä kymmeneksi minuutiksi puhelinkoppiin (avokonttorin iloja) kuuntelemaan silmät kiinni musiikkia. Ja taas jaksaa vääntää byrokratian rattaita.

Yksilövalmennuksessa taas pääsee avautumaan ymmärtäväiselle työpsykologille. Kun alkukankeudesta pääsee eroon niin itsestään puhuminenhan on oikein mukavaa puuhaa. Usein jo asioiden laittaminen sanoiksi auttaa niiden hahmottamisessa. Ja on sieltä ihan hyviä vinkejäkin tullut. Pientä insinööriä lämmittää erityisesti sykevälivaihtelun mittaamiseen perustuva hyvinvointianalyysi. Lyödään elektrodit rintaan kolmeksi vuorokaudeksi ja pidetään päiväkirjaa. Palautteesta näkee mikä toiminta kuormittaa ja mikä palauttaa. Joskus tulee yllätyksiä. Lasten nukkumaan saattaminen voi olla stressaavampaa kuin kireinkään palaveri.

Ihan halpaa lystiä tällainen hemmottelu ei voi olla. Ihmettelinkin hiukan miten kriisiyrityksellä on moiseen varaa. Kouluttajat kertoivat, että osa rahoituksesta tulee työeläkeyhtiöiltä. Mikä onkin järkevää. Nehän sen laskun maksavat, kun loppuunpalaneet avainhenkilöt tippuvat työkyvyttömyyseläkkeelle parikymmentä vuotta ennen laskettua aikaa.