Kuukausittainen arkisto marraskuu, 2011

Espoo

Olen aina vastustanut Espoota. Ainakin niin pitkään kuin olen asunut Helsingissä ja ehkä vähän sitä ennenkin. Koko konsepti on tuntunut oudolta. Jos pitää asua kaupungissa, niin sitten se saisi mielellään olla, no, kaupunki. Tiivistä asutusta, toreja, umpikorttelia, metroa, kivijalkakapakoita, paljon ihmisiä ja elämää. Olen toki asunut vuosikausia Helsingin lähiöissä. Eikä kokemus ollut mitenkään huono. Jotenkin on vaan tuntunut oudolta, että kaupunki olisi vain kokoelma moottoriteiden yhdistämiä lähiöitä.

Antipatiani espoota ja espoolaisuutta kohtaan on täysin irrationaalinen. Tunnen paljon oikein mukavia espoolaisia. Olen muutaman vuoden käynyt Espoossa töissä. Tiedän, että siellä on paljon miellyttäviä asuinalueita.

Tänään sitten poikkesin pitkästä aikaa Leppävaarassa. Paikka oli hieman muuttunut sitten viime näkemän. Yleisilme on karu ja persoonaton niin kuin usein äskettäin rakennetuissa ympäristöissä, mutta äkkiseltään katsottuna se näytti ihan oikealta kaupungilta. Ihmiset ja palvelut oli laitettu tiiviiseen ruutukaavapakettiin. Liikenneyhteydet ovat espoolaisittain loistavat. Erityisen ilahduttavaa oli, että paikka on läpeensä uusi. Leppävaaran pelloilla ei tietysti ollut paljon mitään. Vanha Maxi kyllä edusti tyypillistä 80-luvun kauppakeskusarkkitehtuuria, mutta jostain syystä museovirasto ei vaatinut sen suojelemista. Etelä-Leppävaara ei myöskään ole kenenkään takapihalla, joten luultavasti nimb kaupunginosayhdistykset eivät olleet puolustamassa oikeuttaan muuttumattomaan ympäristöön. Ja hyvä niin.

Kaupungin tarkoitus ei ole olla ulkomuseo. Jos tätä rataa jatketaan, niin parinkymmenen vuoden päästä keskustellaan siitä pitäisikö Helsinki liittää Espooseen, eikä toisin päin. Nyt niillä on keskustakin.

Hetki rauhaa ja hiljaisuutta

Muistan hymyilleeni leveästi sisäänpäin, kun ensimmäistä kertaa kuulin tulevan appiukkoni isänpäivälahjatoiveen. Hän halusi hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Toive oli sama joka vuosi. Näin jälkeenpäin katsottunahan kyseessä on ihan kohtuullinen pyyntö kolmen teini-ikäisen tytön isältä.

Tämä tapahtui joitakin vuosikymmeniä sitten. Tänään kahden pienen ja vilkkaan pojan isänä todellakin haluaisin välillä sekä rauhaa että hiljaisuutta. Hetkiä, jolloin kukaan ei huuda, hypi päällä, tarvitse huomiota tai ruokaa tai erotuomaria tai apua takapuolen pyyhkimisessä. Hetkiä, jolloin voin kuulla omat ajatukseni. Niin kuin juuri nyt. Päivääkään en vaihtaisi pois jne. Mutta silti.

Nykyään appiukolla taas on varmaan yllin kyllin rauhaa ja hiljaisuutta, johon lapsenlapset tuovat tervetullutta vaihtelua. Pitääkin tästä lähteä onnittelemaan.

Presidenttipeli

Ei vaan jaksa innostua. Vanhat ukot hakee turhaan virkaan.

No joo, onhan siellä nuorempia uroita ja yksi nainenkin. Mutta mikä presidentin tehtävä nykyään oikein on? Teoriassa hänellä näyttäisi olevan paljonkin valtaa, mutta käytännössä päätökset kaikista tärkeimmistä asioista tehdään hallituksessa. Armeijan ylipäällikönä pääsee patseeraamaan sotilaiden kanssa ja tiettyhin virkoihin voi nimitellä kavereita – tai vaihtoehtoisesti maksella kalavelkoja vastustajille. Presidentti toki johtaa ulkopolitiikkaa. Tosin EU on rajattu pois paletista, koska sillä on jotain merkitystä. NATO voisi myös olla presidentin heiniä, mutta siitä ei saa puhua.

Jossain mielessä presidentti on hieman samassa jamassa kuin evankelis-luterilainen valtionkirkkomme. Ei aivan museokamaa, mutta selvästi auringonlaskun instituutio. Kummallakin on jäljellä seremoniallisia tehtäviä ja tärkeä rooli yhteiskunnassa, mutta vaikutusvalta jokapäiväisiin asiohin on, luojan kiitos, ollut vähenemään päin jo pitkään.

Ainakin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa on ollut näkyvissä, että presidentti on eräänlainen kansakunnan peili. Ihmiset äänestävät presidentiksi henkilöä, jonka he kokevat parhaiten heijastavan omaa identiteettiä ja arvoja. Halutaan johtaja, johon voi samaistua. Oli tärkeää saada presidentiksi nainen, koska suomalaiset haluavat olla tasa-arvoisia. Demarit ovat voittaneet joka kerta sitten Kekkosen. Ehkä siksi, että suomalaiset arvostavat tavallisuutta enemmän kuin menestystä. Kyse ei ole tällä kertaa pätevyydestä, koska ehdokkaat ovat kaikki ilmeisen päteviä, eikä kannoista tiettyihin poliittisiin kysymyksiin.

Juuri tästä syystä itse kampanja ei hirveästi ole kiinnostanut. Mielikuvatasolla tiedän jo kehen ehdokkaista voin samaistua ja kehen en.