Arkisto kategorialle 'yhteiskunnalliset tuntemukset'

Ruokavalio

Totaalikieltäytyminen eläinperäisestä ravinnosta on herättänyt lähipiirissä huomiota. Miksi ihmeessä joku haluaa tehdä syömisestään noin hankalaa?

Mahdollisiä syitä on yleisessä keskustelussa kolme: Eettiset, terveydelliset ja ekologiset. Kyseessä voi myös muoti eli hömpötys. Mutta pitäydytään nyt noissa kolmessa ensimmäisessä, koska tiettävästi veganismi ei ole trendikästä vaan ihan helvetin outoa.

Monet tuntemani kasvissyöjät – vegaaneja en tunne yhtään – ovat siirtyneet porkkananpurijoiksi eettisistä syistä. Eläimiä nyt vaan on väärin syödä. Eikä niitä saisi myöskään kasvattaa syötäväksi tai muutenkaan käyttää hyväksi. Itse en kuulu tähän kategoriaan. Edelleenkään en koe, että eläinten syöminen olisi väärin. Tuotantoeläimiä pitää tietysti kohdella säällisesti. Toisaalta kasvisyönti on tässä suhteessa selvästi oikein. Sekasyönti on, hmmmm, melkein oikein.

Terveys on ajanut vegaaniksi ainakin Bill Clintonin. Tosin vasta kahden ohitusleikkauksen jälkeen. Kasvisruokavalion terveellisyys lienee vahvalla tieteellisellä pohjalla tai ainkaan siitä ei tiettävästi ole mitään haittaa. Ilmeisesti suurin osa asiaa tutkineista ravitsemustieteilijöistä on kyllä vegaaneja, mutta en ole ihan varma lisääkö vai vähentääkö tämä niiden tutkimusten uskottavuutta. Hivenaineiden ja proteiinin saantia joutuu miettimään ja vitaamiinipurkilla pitää päivittäin käydä, mutta elämä ainakin tuntuu terveellisemmältä. Kolesterolia pitänee käydä jossain vaiheessa mittaamassa, että on kovaa dataa tunnelmien tueksi.

Tästä sen sijaan ei ole mitään kiistaa: Maapallo kiittää kasvissyöjää. Lihan ja maidon tuotanto vaatii kymmenkertaisesti resursseja maanviljelyyn verrattuna. Kalastus tyhjentää valtameret ennen pitkää kaikista kaloista. Onneksi jokainen voi halutessaa irtisanoutua kyseisistä tuotantoketjuista. Näihin talkoisiin osallistun mielelläni.

Mutta palataan vielä siihen hömppäpuoleen. Myönnän, että kyseessä on myös henkilökohtainen haaste. Joku toinen juoksisi maratonin tai kiipeäisi Kilimanjarolle.

Fruktoosi on myrkyllistä

Tietoisuus sokeriaineenvaihdunnan ihmellisyyksistä leviää, niin kuin voimme eilisen verkkotabloidista lukea. Vaikka fruktoosin lihottava vaikutus on tietysti hyvä tuoda julki isommillakin foorumeilla, ei se mikään mullistava uutinen ole. Pienellä kaivamisella hesarin tiedetoimitus olisi löytänyt muitakin ominaisuuksia kuten maksatoksisuuden ja yhteyden aivotoiminnan heikkenemisen.

Ratkaisu euro-ongelmiin

Suuren yleisön keskuudessa laajaa epäsuosiota nauttivat Kreikan, Portugalin, Espanjan, Italian jne. taloudelliset tukitoimet pitäisi paketoida hiukan toisella tavalla. Kaikkien tiedossahan on, että Etelä-Euroopassa on tasan yksi kannattava teollisuudenala. Turismi. Entäs jos tuettaisiin sitä – sekä taloudellisesti että moraalisesti konkurssikypsien valtioiden sijasta?

Laitetaankin ne seuraavat pari miljardia jakoon tekemällä kriisimaihin suuntautuvista lomamatkoista verovähennyskelpoisia.

Jokainen kansalainen saisi mahdollisuuden käydä ihan itse auttamassa välimerellisiä veljiämme. Ohitetaan korruptoitunut byrokratia. Lopetaan kitinä. Nautitaan antamisen ilosta.

Kävis ainakin mulle.

Tutkivaa journalismia tilauksesta

Vanhempainvapaalla on taas ollut aikaa miettiä uusia lähtöjä. Minkähänlaisia uusia tuotteita ja palveluita maailma tarvitsisi? Eli samaa hommaa mitä teen päivätyökseni. Ideat on tietysti vähän erilaisia, kun ei tartte ajatella asioita Korporaation näkökulmasta.

Olen uutisten ja ajankohtaisjuttujen suurkuluttaja. Nykyään huolestunut sellainen. Vielä tällä hetkellä Suomessa on firmoja, joilla on varaa tutkivaan journalismiin ja hyviin uutisiin. En tiedä kuinka kauan tämä onnellinen tilanne jatkuu. Kilpailu verkossa on kovaa, mainosrahaa vähemmän jaossa ja tilaajat eivät halua maksaa. Yle on tietysti tästä rahapulasta poikkeus (140 euroa / kansalainen), mutta vallan vahtikoirana aikamoinen puudeli. Mistä siis resurssit tulevaisuuden tutkiville jutuille?

Yksi vaihtoehto on crowdfunding. Amerikkalainen Spot.us palvelu on alan pioneeri. Se on voittoa tavoittelematon yritys, jonka toiminta-ajatuksena on rahoittaa uutisia, joita ei muuten tehtäisi. Ihmiset ja organisaatiot voivat ehdottaa juttuaiheita ja lahjoittaa rahaa tekijöille. Yritys hyväksyy aiheet ennen kuin ne julkaistaan sivustolla. Moni mielenkiintoinen projekti on tätä kautta toteutunut ja Spot.us on erittäin menestynyt omassa kategoriassaan. Palvelulla ei kuitenkaan ole ollut ainakaan vielä isompaa vaikutusta siihen, miten uutisia ja ajankohtaisjuttuja tehdään ja rahoitetaan. Euroopassa on ainakin Italiassa ja Ranskassa yritelty samalla konseptilla ilman suurempaa sukseeta.

Yksi suomalainenkin jounalisti, Tanja Aitamurto, sai Spot.us kampanjalla rahoitusta ja kirjoitti Ylenkin julkaiseman jutun sosiaalisen median vaikutuksesta Egyptin vallankumoukseen. Eräs lahjoittajista oli Helsingin Sanomien säätiö, joka ainakin tässä tapauksessa sai vastinetta rahoilleen. (Tätä kautta törmäsin myös mielenkiintoiseen Stipendiblogiin.)

Voisiko tälläinen sitten toimia Suomessa? En tiedä, mutta tekis mieli kokeilla.

Kitkerät sokerit

Muistatko 2004 ilmestyneen dokkarin Super Size Me? Sen, jossa ohjaaja Morgan Spurlock syö kuukauden ajan pelkästään McDonaldsin ruokia. Aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi. Aina kun sitä tarjotaan, hän ottaa isomman aterian. Elokuvassa seurataan Spurlockin terveydentilaa dieetin aikana. Ei mitenkään yllättäen hänen painonsa nousee 11 kiloa, väsymys painaa päälle ja muutenkin on huono olo. Jossain kuurin puolivälin tienoilla Spurlock käy lääkärissä rytmihäiriöiden takia ja häneltä otetaan verikokeita. Käy ilmi, että maksa-arvot ovat aivan poskellaan ja lääkäri anelee häntä lopettamaan homman kesken.

Tämä jäi elokuvaa tuoreeltaan katsoessa kummastuttamaan. Miten ihmeessä roskaruuan ahmiminen muka vaurioittaisi maksaa? Olisko se kuitenkin salaa juopotellut?

Viime viikolla tämäkin mysteeri selvisi. Katselin YouTubesta Sugar: The Bitter Truth videon. En olisi uskonut, että jaksan kytätä puolitoista tuntia ravitsemustieteellistä luentoa. Varsinkaan kalvot ja puhuva pää formaatissa. Tätä ei vaan pystynyt jättämään kesken. San Franciscon yliopiston proffa Robert Lustig selittää silmät kiiluen innostuneesti ja asinatuntevasti, miten fruktoosi on maksalle yhtä terveellistä kuin alkoholi.

Miten fruktoosin sitten liittyy pikaruokaan? No USA:ssa fruktoosi liittyy oikeastaan kaikkiin elintarvikkeisiin. Maissista tuotettu glukoosi-fruktoosi siirappi on halvemman hinnan ja makeamman maun takia korvannut sokerin sikäläisessä elintarviketuotannossa. Lähes kaikki teollisesti valmistetut elintarvikkeet, erityisesti virvoitusjuomat sekä mehut, sisältävät sitä. Valitettavasti kyseinen tavara on suurissa annoksissa samaan tapaan haitallista kuin alkoholi. Se rasvoittaa maksaa, lihottaa ja vauriottaa haimaa. Onneksi maissia ei kasvateta Euroopassa.

Mielenkiintoisena sivujuonteena tarinassa on se, että glukoosi-fruktoosi siirapin lisääntynyt käyttö johtuu osittain amerikkalaisten omasta hieman pieleen menneestä Pohjois-Karjala projektista. Rasvaisen ruokavalion ja sydäntautien yhteys havaittiin kuusikymmentä-luvun loppupuolella. Tämän seurauksena aloitettiin kansallinen kampanja rasvan vähentämiseksi. Vähärasvaiset einekset tunnetusti maistuvat pahalta – ja jostainhan ne kalorit pitää saada – joten elintarvikkeisiin alettiin lisäämään sokeria. Joka sittemmin korvattiin glukoosi-fruktoosi siirapilla. Rasvatavoitteisiin päästiin hienosti, mutta saatiin tilalle eeppinen ylipainoepidemia. Alkuperäisessä rasvaisen ruokavalion ja sydäntautien yhteyttä käsitelleessä meta-analyysissä tehtiin ilmeisesti sellainen pieni virhe, että sokeripitoisen ruokavalion ja rasvaisen ruokavalion vaikutuksia ei eritelty, vaikka ne kulkevat useimmiten yhdessä. Ihmiset, jotka syövät rasvaista ruokaa, syövät myös hyvin hiilihydraattipitoista ruokaa. Eli sydäntautiepidemian syynä saattoi alunperinkin olla liian makea ruokavalio.

Piratismi

Törmättyäni noin sadannen kerran tekijänoikeuksiin liittyvissä nettikeskusteluissa kehotukseen lukea Michele Boldrin ja David Levinen kirja Against Intellectual Monopoly päätin ottaa vinkistä vaarin. Voin suositella muillekin.
Aikaisemmin olen ihmetellyt piratismia poliittisena liikkeenä. Erityisesti sitä, että kamojen laiton latailu netistä nähdään jonkinlaisena kannanottona. Ei siis pelkästään kätevänä tapana kotiuttaa digitaalista sisältöä. Tekijänoikeuksien nykyisen kaltainen valvonta on toki tuntunut typerältä ajan haaskaukselta sekä yhteiskunnan että yritysten kannalta. Työn puolesta olen joutunut tutustumaan patenttijärjestelmään, jota ei normaalilla kaupunkilaisjärjellä pysty käsittämään.
Nyt ymmärrän piraatteja paremmin. Immateriaalioikeuksien jatkuva laajentaminen ja kaikki niiden valvontaan littyvät oheisvahingot ovat asiallisesti ottaen turhia. Muutamat määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset hyötyvät ja kaikki muut kärsivät – yhä enemmän. Tilannetta ei saada oikaistua, koska rahalla saa mieleistään lainsäädäntöä. Ainakin, jos hilloa on tarpeeksi.
Piratismi ja sen promotointi on itse asiassa rationaalinen strategia muutoksen aikaansaamiseksi. Lobbaus ei lopu ennen kuin monopolistien kassa on tyhjä.

Vastakkainasettelemattomuus

Jouduin hiihtoreissun takia äänestämään ekalla kierroksella ennakkoon. Lopputulos lienee sama, mutta kokemuksena ennakkoäänestys on aika väljähtynyt. Hätäinen suoritus aamutuimaan postikonttorilla ei sytyttänyt. Viikon päästä sunnuntaina ajattelin ottaa vahingon takaisin ja nauttia vaalihuumasta.

Toisen kierroksen asetelma on hyvin erikoinen. Ehdokkaiden kannattajien välille ei näytä muodostuvan selkeää jakolinjaa. Aikaisemmin on nähty oikeisto vastaan vasemmisto,  maalaiset vastaan kaupunkilaiset ja miehet vastaan naiset. Nyt en keksi mitään noin suoraviivaista. Jos jopa vihreät ja persut ovat löytäneet toisensa, niin mitä jää jäljelle? Brändi? Onko kokis parempaa kuin pepsi?

Vastakkainasettelun aika on tosiaan ohi.

Taloushuolet

Aloin seurailemaan talousaiheista keskustelua viime kevään vaalien aikaan. Yritin ymmärtää, mitä ihmettä Kreikalle pitäisi tehdä. Sittemin olen yrittänyt muodostaa  mielipidettä eurosta. Pitäiskö erota vai jatkaa yhdessä? Onko saksalaiset konnia vai sankareita? En tiedä. Hyvin perusteltuja analyyseja tulee vastaan harva se viikko, mutta konsensusta ei ole, eikä edes selkeää polarisoitumista vaihtoehtojen välille.

Tänään tavasin A Fistful of Euros -blogista Edward Hughin ajatuksia herättävän artikkelin Suomen tilanteesta. Eipä vaikuttanut hääviltä tulevaisuus. Vaihtotase on punaisella, kiinteistökupla puhkeamassa ja teollisuuden kilpailukyky hukassa. Julkisten menojen karsiminen – tai karsimatta jättäminen – ei oikeastaan auta. Ratkaisujen pitää löytyä joltain toiselta akselilta. Tarvittaisiin löysempää rahapolitiikkaa, menestyvämpää vientiteollisuutta ja nuorempaa väestöä. Esimerkiksi paljon puhuttu hyvinvointivaltio ei ole osa ongelmaa eikä ratkaisua. Valtion sijasta voitaisiinkin vaikka keskustella taloudellisesta hyvinvoinnista. Että minkälainen arvo se meille on. Voitaisiin vaikka käydä tutustumassa hyvinvointiin oikeasti taantuvissa maissa. Talouskasvun merkitystä kun on helppo väheksyä, jos ei ole nähnyt mitä sen puutteesta pidemmän päälle seuraa.

Espoo

Olen aina vastustanut Espoota. Ainakin niin pitkään kuin olen asunut Helsingissä ja ehkä vähän sitä ennenkin. Koko konsepti on tuntunut oudolta. Jos pitää asua kaupungissa, niin sitten se saisi mielellään olla, no, kaupunki. Tiivistä asutusta, toreja, umpikorttelia, metroa, kivijalkakapakoita, paljon ihmisiä ja elämää. Olen toki asunut vuosikausia Helsingin lähiöissä. Eikä kokemus ollut mitenkään huono. Jotenkin on vaan tuntunut oudolta, että kaupunki olisi vain kokoelma moottoriteiden yhdistämiä lähiöitä.

Antipatiani espoota ja espoolaisuutta kohtaan on täysin irrationaalinen. Tunnen paljon oikein mukavia espoolaisia. Olen muutaman vuoden käynyt Espoossa töissä. Tiedän, että siellä on paljon miellyttäviä asuinalueita.

Tänään sitten poikkesin pitkästä aikaa Leppävaarassa. Paikka oli hieman muuttunut sitten viime näkemän. Yleisilme on karu ja persoonaton niin kuin usein äskettäin rakennetuissa ympäristöissä, mutta äkkiseltään katsottuna se näytti ihan oikealta kaupungilta. Ihmiset ja palvelut oli laitettu tiiviiseen ruutukaavapakettiin. Liikenneyhteydet ovat espoolaisittain loistavat. Erityisen ilahduttavaa oli, että paikka on läpeensä uusi. Leppävaaran pelloilla ei tietysti ollut paljon mitään. Vanha Maxi kyllä edusti tyypillistä 80-luvun kauppakeskusarkkitehtuuria, mutta jostain syystä museovirasto ei vaatinut sen suojelemista. Etelä-Leppävaara ei myöskään ole kenenkään takapihalla, joten luultavasti nimb kaupunginosayhdistykset eivät olleet puolustamassa oikeuttaan muuttumattomaan ympäristöön. Ja hyvä niin.

Kaupungin tarkoitus ei ole olla ulkomuseo. Jos tätä rataa jatketaan, niin parinkymmenen vuoden päästä keskustellaan siitä pitäisikö Helsinki liittää Espooseen, eikä toisin päin. Nyt niillä on keskustakin.

Presidenttipeli

Ei vaan jaksa innostua. Vanhat ukot hakee turhaan virkaan.

No joo, onhan siellä nuorempia uroita ja yksi nainenkin. Mutta mikä presidentin tehtävä nykyään oikein on? Teoriassa hänellä näyttäisi olevan paljonkin valtaa, mutta käytännössä päätökset kaikista tärkeimmistä asioista tehdään hallituksessa. Armeijan ylipäällikönä pääsee patseeraamaan sotilaiden kanssa ja tiettyhin virkoihin voi nimitellä kavereita – tai vaihtoehtoisesti maksella kalavelkoja vastustajille. Presidentti toki johtaa ulkopolitiikkaa. Tosin EU on rajattu pois paletista, koska sillä on jotain merkitystä. NATO voisi myös olla presidentin heiniä, mutta siitä ei saa puhua.

Jossain mielessä presidentti on hieman samassa jamassa kuin evankelis-luterilainen valtionkirkkomme. Ei aivan museokamaa, mutta selvästi auringonlaskun instituutio. Kummallakin on jäljellä seremoniallisia tehtäviä ja tärkeä rooli yhteiskunnassa, mutta vaikutusvalta jokapäiväisiin asiohin on, luojan kiitos, ollut vähenemään päin jo pitkään.

Ainakin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa on ollut näkyvissä, että presidentti on eräänlainen kansakunnan peili. Ihmiset äänestävät presidentiksi henkilöä, jonka he kokevat parhaiten heijastavan omaa identiteettiä ja arvoja. Halutaan johtaja, johon voi samaistua. Oli tärkeää saada presidentiksi nainen, koska suomalaiset haluavat olla tasa-arvoisia. Demarit ovat voittaneet joka kerta sitten Kekkosen. Ehkä siksi, että suomalaiset arvostavat tavallisuutta enemmän kuin menestystä. Kyse ei ole tällä kertaa pätevyydestä, koska ehdokkaat ovat kaikki ilmeisen päteviä, eikä kannoista tiettyihin poliittisiin kysymyksiin.

Juuri tästä syystä itse kampanja ei hirveästi ole kiinnostanut. Mielikuvatasolla tiedän jo kehen ehdokkaista voin samaistua ja kehen en.