Piratismi

Törmättyäni noin sadannen kerran tekijänoikeuksiin liittyvissä nettikeskusteluissa kehotukseen lukea Michele Boldrin ja David Levinen kirja Against Intellectual Monopoly päätin ottaa vinkistä vaarin. Voin suositella muillekin.
Aikaisemmin olen ihmetellyt piratismia poliittisena liikkeenä. Erityisesti sitä, että kamojen laiton latailu netistä nähdään jonkinlaisena kannanottona. Ei siis pelkästään kätevänä tapana kotiuttaa digitaalista sisältöä. Tekijänoikeuksien nykyisen kaltainen valvonta on toki tuntunut typerältä ajan haaskaukselta sekä yhteiskunnan että yritysten kannalta. Työn puolesta olen joutunut tutustumaan patenttijärjestelmään, jota ei normaalilla kaupunkilaisjärjellä pysty käsittämään.
Nyt ymmärrän piraatteja paremmin. Immateriaalioikeuksien jatkuva laajentaminen ja kaikki niiden valvontaan littyvät oheisvahingot ovat asiallisesti ottaen turhia. Muutamat määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset hyötyvät ja kaikki muut kärsivät – yhä enemmän. Tilannetta ei saada oikaistua, koska rahalla saa mieleistään lainsäädäntöä. Ainakin, jos hilloa on tarpeeksi.
Piratismi ja sen promotointi on itse asiassa rationaalinen strategia muutoksen aikaansaamiseksi. Lobbaus ei lopu ennen kuin monopolistien kassa on tyhjä.

Nimitys

Joskus elämä Korporaation alimmassa johdossa on varsin dynaamista.

Vietin juuri pari päivää eteläisen veljeskansan pääkaupungissa työpajan merkeissä. Reissun tarkoituksena oli asettaa Yksikön tavoitteet kuntoon. Pöydällä oli läjä projektiehdotuksia, joista sitten diskuteerattiin. Että mitähän näistä tehtäisiin, kuka tekis mitä kenen kanssa ja pitäskö jotain vanhoja hommia lopetella. Illalla nauttittiin panimotuotteita. Ihan normimeininkiä siis.

Ehdotukset olivat kuten yleensäkin korkealentoisia, kiireessä tehtyjä ja varsin abstrakteja. Eilen naureskelin makoisasti eräällekin hankkeelle, jonka tavoitteeksi oli ilmoitettu äärimmäisen kontekstuaalisen kuluttajakokemuksen luominen. Kaikkea ne keksii! Myönnettäköön, että englanniksi tuo kuulostaa vähän fiksummalta. Mutta liikaa ei kannata miettiä esimerkiksi sitä, voiko kokemuksen kontekstuaalisuuden äärimmäisyyttä jotenkin mitata.

Tänään sitten pilkka kävi omaan nilkkaan. Aamupalaverissa kävi ilmi, että kontekstuaaliset äärikokemukset – vai olivatko ne äärimmäisen kontekstuaalisia kokemuksia – ovat Hyvin Tärkeä Aihe, johon yksikkömme panostaa väkevästi. Eipä aikaakaan kun huomasin tulleeni nimitetyksi vetämään kyseistä projektia.

Huomenna varmaan jo nään tämän mahdollisuutena.

Vastakkainasettelemattomuus

Jouduin hiihtoreissun takia äänestämään ekalla kierroksella ennakkoon. Lopputulos lienee sama, mutta kokemuksena ennakkoäänestys on aika väljähtynyt. Hätäinen suoritus aamutuimaan postikonttorilla ei sytyttänyt. Viikon päästä sunnuntaina ajattelin ottaa vahingon takaisin ja nauttia vaalihuumasta.

Toisen kierroksen asetelma on hyvin erikoinen. Ehdokkaiden kannattajien välille ei näytä muodostuvan selkeää jakolinjaa. Aikaisemmin on nähty oikeisto vastaan vasemmisto,  maalaiset vastaan kaupunkilaiset ja miehet vastaan naiset. Nyt en keksi mitään noin suoraviivaista. Jos jopa vihreät ja persut ovat löytäneet toisensa, niin mitä jää jäljelle? Brändi? Onko kokis parempaa kuin pepsi?

Vastakkainasettelun aika on tosiaan ohi.

Turvasatama

Uhkaavasta lamasta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, tilille on kertynyt muutama tuhatlappunen odottelemaan sopivaa sijoituskohdetta. Samaisen kriisin johdosta hyvän kohteen löytäminen on vaikeaa. Normaali toimintamalli, eli tuhlaaminen, ei tunnu sopivalta. Kohtahan sitä menee työt ja asunnot ja joka ropo tarvitaan jne. Toisaalta eurojen lainaaminen nollakorolla eurooppalaiselle pankille, toisin sanoen rahojen jättäminen sinne tilille, lienee riskisijoitus sekin. Joko pankki menee nurin tai koko valuutta lopetetaan. Osakemarkkinoiden putoavaan veitseen ei viittis tarttua. Mitä jää jäljelle?

Ajattelin sijoittaa alumiiniin ja maailman parhaaseen polttomootoritekniikkaan.

Itse asiassa vene ei tässä tilanteessa ole ollenkaan hullumpi ostos. Pääoman menettämisen riski on pieni ja jälkimarkkinat likvidit. Käytettyjen veneiden arvo voi taantumassa suorastaan nousta, kun kukaan ei osta uusia veneitä. Kaupoille siis.

Taloushuolet

Aloin seurailemaan talousaiheista keskustelua viime kevään vaalien aikaan. Yritin ymmärtää, mitä ihmettä Kreikalle pitäisi tehdä. Sittemin olen yrittänyt muodostaa  mielipidettä eurosta. Pitäiskö erota vai jatkaa yhdessä? Onko saksalaiset konnia vai sankareita? En tiedä. Hyvin perusteltuja analyyseja tulee vastaan harva se viikko, mutta konsensusta ei ole, eikä edes selkeää polarisoitumista vaihtoehtojen välille.

Tänään tavasin A Fistful of Euros -blogista Edward Hughin ajatuksia herättävän artikkelin Suomen tilanteesta. Eipä vaikuttanut hääviltä tulevaisuus. Vaihtotase on punaisella, kiinteistökupla puhkeamassa ja teollisuuden kilpailukyky hukassa. Julkisten menojen karsiminen – tai karsimatta jättäminen – ei oikeastaan auta. Ratkaisujen pitää löytyä joltain toiselta akselilta. Tarvittaisiin löysempää rahapolitiikkaa, menestyvämpää vientiteollisuutta ja nuorempaa väestöä. Esimerkiksi paljon puhuttu hyvinvointivaltio ei ole osa ongelmaa eikä ratkaisua. Valtion sijasta voitaisiinkin vaikka keskustella taloudellisesta hyvinvoinnista. Että minkälainen arvo se meille on. Voitaisiin vaikka käydä tutustumassa hyvinvointiin oikeasti taantuvissa maissa. Talouskasvun merkitystä kun on helppo väheksyä, jos ei ole nähnyt mitä sen puutteesta pidemmän päälle seuraa.

Ennaltaehkäisevä toiminta

Mitä autoilija saa Botswanan rajalla?

Kumihanskat ja kondomin. ”In case you have an accident.”

(Lukijapalautteen vuoksi lisättäköön, että tämä tarina on tosi…)

Lumia

Vaihdoin N9:stä Lumiaan. Hypestä huolimatta kyseessä on kyllä hieno vekotin.

Kaikki oleellinen on varmaan jo sanottu jossain muualla, mutta on kyllä hämmästyttävää, miten sekä Nokia että Microsoft ovat venyneet huippusuoritukseen. Samat firmat, jotka ovat sulostuttaneet asiakkaidensa elämää muun muassa N97:n ja Windows Vistan kaltaisilla helmillä. Käyttöliittymä on suoraviivaisen selkeä, visuaalisesti tuore ja nopea. Moutoilu on eleettömän kaunis. Toisin kuin N9:ä tätä voi suositella muillekin kuin teknoihmisille.

Yritin lounaspöydässä väittää, että yhden tuotteen menestyksellä voi välillisesti olla suurempi vaikutus valtiontalouteen kuin pressanvaalien lopputuloksella. Kaveri kysyi, että vaihtaisitko kuusi vuotta Väyrystä hyvään joulumyyntiin?

Espoo

Olen aina vastustanut Espoota. Ainakin niin pitkään kuin olen asunut Helsingissä ja ehkä vähän sitä ennenkin. Koko konsepti on tuntunut oudolta. Jos pitää asua kaupungissa, niin sitten se saisi mielellään olla, no, kaupunki. Tiivistä asutusta, toreja, umpikorttelia, metroa, kivijalkakapakoita, paljon ihmisiä ja elämää. Olen toki asunut vuosikausia Helsingin lähiöissä. Eikä kokemus ollut mitenkään huono. Jotenkin on vaan tuntunut oudolta, että kaupunki olisi vain kokoelma moottoriteiden yhdistämiä lähiöitä.

Antipatiani espoota ja espoolaisuutta kohtaan on täysin irrationaalinen. Tunnen paljon oikein mukavia espoolaisia. Olen muutaman vuoden käynyt Espoossa töissä. Tiedän, että siellä on paljon miellyttäviä asuinalueita.

Tänään sitten poikkesin pitkästä aikaa Leppävaarassa. Paikka oli hieman muuttunut sitten viime näkemän. Yleisilme on karu ja persoonaton niin kuin usein äskettäin rakennetuissa ympäristöissä, mutta äkkiseltään katsottuna se näytti ihan oikealta kaupungilta. Ihmiset ja palvelut oli laitettu tiiviiseen ruutukaavapakettiin. Liikenneyhteydet ovat espoolaisittain loistavat. Erityisen ilahduttavaa oli, että paikka on läpeensä uusi. Leppävaaran pelloilla ei tietysti ollut paljon mitään. Vanha Maxi kyllä edusti tyypillistä 80-luvun kauppakeskusarkkitehtuuria, mutta jostain syystä museovirasto ei vaatinut sen suojelemista. Etelä-Leppävaara ei myöskään ole kenenkään takapihalla, joten luultavasti nimb kaupunginosayhdistykset eivät olleet puolustamassa oikeuttaan muuttumattomaan ympäristöön. Ja hyvä niin.

Kaupungin tarkoitus ei ole olla ulkomuseo. Jos tätä rataa jatketaan, niin parinkymmenen vuoden päästä keskustellaan siitä pitäisikö Helsinki liittää Espooseen, eikä toisin päin. Nyt niillä on keskustakin.

Hetki rauhaa ja hiljaisuutta

Muistan hymyilleeni leveästi sisäänpäin, kun ensimmäistä kertaa kuulin tulevan appiukkoni isänpäivälahjatoiveen. Hän halusi hetken rauhaa ja hiljaisuutta. Toive oli sama joka vuosi. Näin jälkeenpäin katsottunahan kyseessä on ihan kohtuullinen pyyntö kolmen teini-ikäisen tytön isältä.

Tämä tapahtui joitakin vuosikymmeniä sitten. Tänään kahden pienen ja vilkkaan pojan isänä todellakin haluaisin välillä sekä rauhaa että hiljaisuutta. Hetkiä, jolloin kukaan ei huuda, hypi päällä, tarvitse huomiota tai ruokaa tai erotuomaria tai apua takapuolen pyyhkimisessä. Hetkiä, jolloin voin kuulla omat ajatukseni. Niin kuin juuri nyt. Päivääkään en vaihtaisi pois jne. Mutta silti.

Nykyään appiukolla taas on varmaan yllin kyllin rauhaa ja hiljaisuutta, johon lapsenlapset tuovat tervetullutta vaihtelua. Pitääkin tästä lähteä onnittelemaan.

Presidenttipeli

Ei vaan jaksa innostua. Vanhat ukot hakee turhaan virkaan.

No joo, onhan siellä nuorempia uroita ja yksi nainenkin. Mutta mikä presidentin tehtävä nykyään oikein on? Teoriassa hänellä näyttäisi olevan paljonkin valtaa, mutta käytännössä päätökset kaikista tärkeimmistä asioista tehdään hallituksessa. Armeijan ylipäällikönä pääsee patseeraamaan sotilaiden kanssa ja tiettyhin virkoihin voi nimitellä kavereita – tai vaihtoehtoisesti maksella kalavelkoja vastustajille. Presidentti toki johtaa ulkopolitiikkaa. Tosin EU on rajattu pois paletista, koska sillä on jotain merkitystä. NATO voisi myös olla presidentin heiniä, mutta siitä ei saa puhua.

Jossain mielessä presidentti on hieman samassa jamassa kuin evankelis-luterilainen valtionkirkkomme. Ei aivan museokamaa, mutta selvästi auringonlaskun instituutio. Kummallakin on jäljellä seremoniallisia tehtäviä ja tärkeä rooli yhteiskunnassa, mutta vaikutusvalta jokapäiväisiin asiohin on, luojan kiitos, ollut vähenemään päin jo pitkään.

Ainakin kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa on ollut näkyvissä, että presidentti on eräänlainen kansakunnan peili. Ihmiset äänestävät presidentiksi henkilöä, jonka he kokevat parhaiten heijastavan omaa identiteettiä ja arvoja. Halutaan johtaja, johon voi samaistua. Oli tärkeää saada presidentiksi nainen, koska suomalaiset haluavat olla tasa-arvoisia. Demarit ovat voittaneet joka kerta sitten Kekkosen. Ehkä siksi, että suomalaiset arvostavat tavallisuutta enemmän kuin menestystä. Kyse ei ole tällä kertaa pätevyydestä, koska ehdokkaat ovat kaikki ilmeisen päteviä, eikä kannoista tiettyihin poliittisiin kysymyksiin.

Juuri tästä syystä itse kampanja ei hirveästi ole kiinnostanut. Mielikuvatasolla tiedän jo kehen ehdokkaista voin samaistua ja kehen en.